Autokorjaajan pojalla ei ole

Olen monta kertaa todennut, ettei devising- dramaturgiasta, forum-teatterista tahi prosessidraamasta ole hyötyä, jos auto jättää tielle. Kenties tilanteeseen löytää nopeasti pari ilmaisua (jotka eivät tähän sovi), mutta ei toivoakaan, että niillä olisi vaikutusta sen koslan mielialaan.
Ainahan sitä voi yrittää laajentaa tilannetta muuhun kontekstiin. Istua vielä lämpöisessä autossa ja miettiä, että tässä tämä länsimaisen ihmisen onnettomuus kiteytyy: Auto jätti huitsin nevadaan ja ainoa radiokanava, joka kuuluu missä Siperiassa tahansa, tarjoilee tekopirteää kaupallista ihanuutta juuri sinulle. Samalla kun Jore Marjaranta laulaa siitä kuinka haaveet kaatuu, mieleen kiipii jojomaisia ajatuksia.
Luojan kiitos juuri tällä hetkellä itse kulkupeli on kunnossa, mutta radio on puolestaan mennyt lakkoon. Liekö tuo oivaltanut jotain jojoudesta ja siitä mikä oikeasti kuskilleen olisi hyödyksi. Nyt on työmatkoilla aikaa miettiä tulevien juttujen roolituksia tai voi vaikka palata menneeseen, johonkin mikä on jäänyt mietityttämään. Vaikein lapsi on rakkain sanotaan, ja samaa voi sanoa ohjauksista. Vuosi sitten painiskelin liettualaisen absurdin komedian pyörteissä ja näin jälkikäteen täytyy myöntää että aika solmussa oltiin. Silti tämä esitys, jossa haaveiltiin tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa on yksi ammattitaitoinen autonkorjaaja, yksi hammaslääkäri, ja jossa yläkerran ohjaaja huolehtii roolittamisen, antaa ajattelemisen aihetta tuon tuostakin.
Nyt erittäin tehokkaan jyväskyläläisen hammashuollon pyörityksessä viisaudenhampaitten poisvetämisten välissä miettii, minkälaisesta yhteiskunnasta meidän sukupolvi haaveilee. Siitähän voi vielä haaveilla, muutaman vuoden päästä taas on pakko kääriä hihat ja valmistautua yhteiskunnan rakenteen suureen kriisiin: Perinteisiin ammatteihin tarvitaan yhä enemmän väkeä, samaan aikaan kun mitä erilaisemmilla nimikkeillä nuoria ihmisiä valmistuu mitä erikoisempiin ammatteihin.
Mielenkiintoinen ristiriita löytyy siitä, mihin valmistuneen nuoren ihmisen kannattaa ryhtyä, jos oman alan töitä ei ole tarjolla. Yleinen mielipide on kait se, että jokainen tarjottu työ kannattaa ottaa vastaan, koska työ tekijäänsä kiittää ja lopussa se kiitos seisoo. Ongelma piilee vain siinä, että käsittääkseni kovinkaan monta ns. uutta ammattia ei ole kehitetty turhaan. Jokaisella medianomilla, suuhygienistilla ja tradenomilla, tai vaikkapa teatteri-ilmaisun ohjaalla luulisi olevan jotain uutta annettavaa tälle firmalle nimeltä Suomi. Monesti vain käy niin, että kouluissa opitut uudet jutut tuppaavat jäämään koulukirjojen väliin pölyttymään. Löytyy sopiva työpaikka, joka ei aivan vastaa omaa koulutusta, mutta kukapa siitä kieltäytyisi, jos tiedossa on edes muutaman kuukauden paikka. Sitten hoidat homman himaan ja saat jatkoaikaa ja muutaman vuoden päästä pääset vakinaiseksi, jos työpaikkaa ei ole siirretty Kiinaan. Siinä vaiheessa aivot on jo pesty noudattamaan jo olemassa olevaa järjestelmää, ja kun et ole työpaikan menettämisen pelossa uskaltanut alkuvuosina tehdä uudistusehdotuksia, et niihin enää edes kykene. Hissukseen vain kuukausipalkkaa odotellessa.
Ammattikorkeakoulut synnytettiin yhdeksänkymmentäluvun alussa yhdistämään haalarihommia ja tietotaitoa. Tulokset ovat olleet kait osin onnistuneita, vaikka uskaltaisin väittää ettei opitut uudet muodot ole helpolla kentälle teitään löytäneet. Väinö Linnamaiseen työläiskirjailija-asenteeseen, kun meidän sukupolvesta ei enää yksinkertaisesti ole.
Vanhan sanonnan mukaan suutarin lapsella ei ole kenkiä. Mutta mitäpä tämän ajan autokorjaajan pojalla sitten olikaan ja mitä taasen ei?
Sitä täytyykin miettiä.

uuteen aamuun

Ensimmäisenä aamusta mieleen pämähti eilinen Momon läpimeno. Se oli jo ihmeen kiinnostavaa katsottavaa. Mukava tunne, kun pari viikkoa ennen ensi-iltaa ollaan jo näin valmiita. Vaikka paljonhan siellä on vielä korjattavaa, jopa parin kohtauksen ratkaiseminen odottaa meikäläisen takaraivossa. Jotenkin sitä ei vaan ota tästä jutusta semmoista turhaa stressiä. Sen tärkein tehtävä alkaa olla hyvin kuosissa; kymmenestä esiintyjästä rupeaa löytymään yhdessä tekemisen meininkiä, ja kaikki haluavat liputtaa esityksen puolesta. Se jo itsessään riittäisi. Eilen ei sitten vedettykään teknistä läpimenoa sanan varsinaisessa merkityksessä. Se hinkkaaminen siirtyy viikolla. Nyt rymisteltiin vauhdilla läpi, mikä kyllä piristi muuten paperinmakuista päivää.
Illasta tuli käytyä katsomassa paikallisessa soittoravintolassa aina mieltä lämmittävää Jarkko Martikaista. Sillä miehellä on meininki kohdillaan. Nyt taas rymistelyä Elmon parissa, ja odotusta tulevan kämpän ratkeamisesta. Tänään pitäisi selvitä, josko taas reilun kuukauden päästä on muutto edessä.
Ulkona paistaa ruoho, mahtavaa.

omaehtoinen tie

Omaehtoinen tie vaatii sitoutumista asetettuihin päämääriin. Muuten sitä leijailee juttujen perässä, ja aina on tunne, että kunhan tämän teen, sitten pääsee tuon pariin ja sitten taas ehkä tuon pariin. Minun tapauksessani vielä joidenkin tekijöitten pariin, jonkin laitoksen, teatterin pariin, muutamaksi kuukaudeksi.
Tämmöinen ajelehtiminen epävarman tulevaisuuden usvassa kasvattaa aina halua johonkin omaan, pysyvään, vaikka vain muutaman vuoden projektiin. Mutta taas toisaalta realiteetit tulevat esiin, kun aletaan puhumaan rahasta, saati sitten byrokratiasta, jonka syövereihin en vielä kummemmin ole sotkeutunut. Tuli vain mieleen, kun istuin aamupäivän teatterinjohtaja Braggen pöydän äärellä. Minun kokemukseni kaupunginteattereista perustuvat oikeastaan kokonaan Kajaanin teatteriin, jonka meininki ja mittakaava on esim. Jyväskylään verrattuna hyvin erilainen.
Jotenkin sitä ahdistuu ja tuntee itsensä aina niin pieneksi, tarpeettomaksi itsensä tyrkyttäjäksi, vaikka puhuttaisiin vain periaatetasolla kaupunginteatterin kiinnostuksesta alueteatteritoiminnan kehittämiseen. Juttuja joista voi ja pitää puhua, eihän asiat muuten etene. Sitten tulee se fiilis, että antaa olla, miksi edes kysyttiin, ja sitten että tottakai, kaikki kivet jne. Sitten lupaa keskittyä asiaan, ottaa keskeneräisen työn käteen ja huomaa kuitenkin puivansa tulevaa. Että mitä jos sittenkin painuisi vain korpeen ja rupeaisi vääntämään omia monologiesityksiä omista teksteistä-- itselleen. Ja katsoisi sitten kiinnostaako se ketään.
Aika moni Helsingin kaveri pikaisen vuodenvaihepiipahtamisen aikana oli kiinnostunut ajatuksesta tulla vääntämään metsään juttuja, hieman paremmalla apurahalla kuin mitä valtio yleisesti tarjoaa. Joten kiinnostusta tähän olisi. Mutta päätöksiä siihen ryhtyminen vaatii, ja asenteen kohdilleen tarkistamista, että varmasti on valmis kokeilemaan, koska helppoa se ei tule olemaan, eikä helpolla ainakaan alkuun pääse missään mielessä.
On tämä touhua. Mutta nuorten teatterikatselmus nyt ainakin onnistuu, vaikka Viitasaarella buukattiinkin elokuvaviikko jo sovitus teatteriviikonlopun päälle. Pidämme lystin Karstulassa ja mikä parasta, järjestäjinä ovat silti Karstulan lisäksi Viitasaaren ja myös Saarijärven kaupungit. Tämä nyt ainakin pistetään kuosiin ja Kaukolampi sekä Olkkonen tulevat lausumaan ryhmien aikaansaannokset, jonka jälkeen lausutaan savusauna. Tämä maali lämmittää kivasti. Kuten myös tulevat ensi-illat, joista ensimmäiseen eli Momoon myös sen dramatisoija Kankaanpää saapuu. Siinä ensimmäinen etappi. Tänään tekninen läpimeno siitä. Hyvässä vaiheessa ollaan, kun ensi-iltaan vielä pari viikkoa matkaa.
Nyt iltapäiväksi Elmon pariin. Eka versio pitäisi saada loppuun tämän viikon kuluessa, että pääsisi sitä käsittelemään. Paljon on kysymyksiä ilmassa, vaatii vain aikaa ja tarttumista ruveta poimimaan niihin vastauksia.

koordinaatteja

Ja niin ovat pyörähtäneet käyntiin taas varsinaiset harjoitukset. Tänään jatketaan siitä mihin eilen jäätiin, eli tarkennuksia, pidemmän pätkän rytmittämistä jne.
Edessä pitkä pätkä työtä, jonka aikana voimat täytyy jakaa hyvin. Maalit seuraavalle puolelle vuodelle ovat:

1. Momon ensi-ilta 1. helmikuuta.
2. Oprin ensi-ilta 22. helmikuuta.
3. Elmon dramatisoinnin tekeminen.
4. Juoksuhaudantien sovittaminen Jyväskylään.
5. Elmon ensi-ilta 27. kesäkuuta.
6.Juoksuhaudantien ensi-ilta 25. heinäkuuta.

Pääfokus tietenkin aina seuraavassa ensi-illassa, vaikka muitakin, lähinnä tulevia tekstejä, työstetään aina välipäivinä. Johonkin väliin täytyy upottaa myös täysin toimettomia päiviä, ettei homma ala käymään liian raskaaksi.
Mielenkiintoiselta paketilta näyttää, työteliäältä, mutta innostavalta. Niin erilaisia kaikki jutut kuitenkin ovat. Kävin muuten viikonloppuna urkkimassa kotirintamamies Virtasen tapaan asunnonmyyntinäyttelyssä. Kyseessä ei ollut rintamamiestalo, vaan tavallinen rivitalokolmio. Hotakainen on kyllä osunut syvään ytimeen kirjassaan, niin käsinkosketeltavaa on tuollaisissa tilaisuuksissa ihmisten fiilikset. Ketkä ovat tulleet vain katselemaan, ketkä haaveilemaan, ketkä tositarkoituksessa juuri tähän taloon. Silloin jo pilkistää Virtasen pää lähipensaasta ja hautoo juoniaan. Kaikki omien tarkoitusperin perässä, mutta toiset vakavammin kuin toiset.
No, Juoksuhauta kehittyy tässä samalla, kun yritetään muuttaa maaliskuussa uuteen kämppään. Ei tosin omistusasuntoon, ainakaan vielä, vaikka sitäkin tässä ikäpolvessa onkin runsaasti liikkeellä. Elämän suuret ratkaisut saavat aikaan suuria tunteita, mahtavaa matskua teatteriin siis. Mutta tosiaan, antaa sen vielä muhia ajatuksissa, kunnes maaliskuussa aloitetaan hommat.
Elmo lentää sitten taas omassa sfäärissään. "Paskaversio" on viimeisimmässä suurimmassa käänteessään ja parin viikon sisällä purkissa. Olen kirjoittanut kohtauksen kaikista kirjan kohtauksista, jotka näen tarpeellisiksi esitystä varten. Kun tämä on valmiina, alkaa seulominen, teemojen jyrkempi esiin kaivaminen, ehkä henkilöhahmojen karsiminen, ehkä täysin uusien kohtausten kirjoittaminen. Kohta Peltosen hienoa teosta on jo helpompi käsitellä, kun siitä on konkreettisesti paperinippu mahdollista käyttömateriaalia.
Mutta ennen näitä, Saarijärven Teatterin esitykset purkkiin. Entisenä 800 metrin juoksijana voisi todeta, että ollaan toisen kierroksen takasuoran alussa, ja lähdetään pitkään kiriin. Mitään ei vielä voitettu, taikka hävitty. Rennosti kiiruhtaen.

Hyvää uutta vuotta

Joulu ja vuoden vaihde vierähti akselilla Helsinki - Jyväskylä -Saarijärvi - Karstula. Ennen joulua kävin hämmentymässä Hurmeen Samuel Beckettin Kappale yksinpuhelua- monologissa. Siinä taskulamppuversiossa kyllä riitti tilaa omille ajatuksille. Niitä vain meinasi esityksen aikaan tunkeutua mieleen liikaakin. Absurdin kuolevaisissa fiiliksissä jouluun ja sen yli.

Mutta eri konkreettisesti alkoi kömpiminen tähän uuteen, kuluvaan vuoteen. Aamusta poliisilaitokselle kameraanajosta seuranneen kutsun kera. Joskus on hyvä juttu se, ettei noita tuloja ole liikaa, selviän synnistäni hieman yli satasella. Tuli ajettu yli kuukausi sitten poliisin valvontakameraan Tampereen ja Jyväskylän välillä reilu parikymmentä mittarissa liikaa. Hieman siis kertyy hintaa Tampereen esitykselle suunniteltua enemmän, mutta siltikin se kannatti. Juuri autuaammille maille häipyneen Markku Peltolan Aktivisti- ohjaus oli perin piristävä kokemus.
Sitten erinäisiä paperihommia, vuokranmaksua, suuremman kämpän etsintää, pankkilainan hakemista ja yleistä asioiden järjestelyä. Kevytpaasto siivittää matkaa kohti kevättä, helmikuun ensi-iltoja, ja nyt ennen kaikkea Elmon dramatisointia.
Kyllähän tämä tästä, pikkuhiljaa taas käynnistyy.

pimeässä työssä

Täällä Kämärissä sen vasta huomaa, miten lyhyt tänä vuodenaikana päivä onkaan. Kaksi päivää tullut touhuttua täällä itsekseen Elmon parissa, ja juuri havahduin siihen, että taas on ulkona säkkipimeää.
Jostain syystä se ei nyt kuitenkaan verota energiaa. Pikemminkin antaa sitä lisää, rauhoittaa. Se on ikään kuin seinälle pysähtynyt kello, joka kadottaa ajan tajun. Ei ole väliä mikä vuorokauden aika on menossa, on vain aikaa.
Eilinen meni Elmon tarinan kokonaisvaltaisemmassa hahmottamisessa. Tänään on sitten alkanut varsinainen kirjoittaminen, joka on sujunut ihmeen hyvin. Tarkoitus on ensin kirjoittaa ns. paskaversio, tässä vaiheessa dramaturgisia ideoita tarvitse sen kummemmin kyseenalaistaa. Sen kun paukuttaa version, jota voi sitten lähteä uudestaan muokkaamaan, ehkä sitten terävämmällä ajatuksen kärjellä. Vaikka yllättävän toimivia juttuja on jo näin alkuun tullut. Ainakin omasta mielestä, saa nähdä sitten kun niitä jollekin lukee, tuleeko ymmärtäväisiä katseita. Että hyvä hyvä. Enpä kyllä usko.
Homma jatkukoon.

Välissä

Tosiaankin, välissä loman ja työn.
Tänään oli välikatsaus eli läpimenot kummastakin jutusta. Yli kolme viikkoa aikaa seuraaviin treeneihin. Ihan hyvä juttu tämä tauko... Varsinainen työpäiväkirja on niin täynnä merkintöjä ja niin moneen suuntaan, että muutaman viikon huili tekee niillekin ajatuksille varmaankin terää.
Nuorten kanssa ei vieläkään ole kummempia ongelmia. Momosta tulee toimiva juttu jahka saadaan ruletti pyörimään ja muutamat kohtaukset vielä iskevämpään muottiin. Ja tekniikka tietenkin, mikityksineen ja suuntaa-antavine lavastuksineen ruotuun.
Mutta Opri! Voi opri, Opri... Tämän päivän läpimeno kesti nettona kolme tuntia. Osittain sen takia, että plareja ei enää tässä vaiheessa voi apuna käyttää ja sen myötä kuiskaaja oli aikalailla äänessä. Mutta paljon puski suolaista hikeä meikäläiselle tämä ilta Oprin suhteen. Ensiksikin peruskysymys; miksi, oi miksi? Esityksen tekemiseen löytyy oikeutus kyllä jollain tapaa, ja varsinkin hieman kaivamalla. Mutta itselle se on vieläkin hukassa. Esityksen yleisön keski-ikä tulee mitä luultavammin pyörimään seitsemänkymmenen tienoilla. Ja heillehän tämä on varsin toimivaa settiä. Näytelmässä on vaan minun silmin niin paljon tyhjäkäyntiä ja näennäistä jauhantaa, että sen voisi tiivistää puoleen tuntiin. Ja vaikeutta tuottaa juuri asettuminen tällaisen "peruskatsojan" asemaan. Kun aina on yrittänyt tehdä sellaista jälkeä joka sentään omaa silmää miellyttää, niin tässä on haastetta aikalailla. Tavoite on vääntää Viitasaaren Kemppais-Jyrkin sanoin sellainen esitys, "jonka jaksaa itse katsoa". Siinähän sitä on tavoitetta riittämiin.
Tämä "loma " pyörähtää käyntiin huomenna. Kokolailla se aika mennee kuitenkin Lumperon tekstin kimpussa. Mitä luultavammin kesäksi tehdään uusi dramatisointi Juhani Peltosen Elmosta. Täytyy vielä huomenna käydä läpi kaksi valmista plaria, jos niistä löytyisi valmiiksi ohjattavaa kamaa. Vaikka sen vertaa vahvaa visiota tuosta Peltosen kirjasta suhteessa Lumperoon pukkaa, että luultavasti joululoma menee uutta dramatisointia vääntäessä. Ja mikäs sen mielekkäämpää touhua.
Ensi viikko siis Kämärin kyläkoulun uumenissa Elmon syvintä ajatusta miettien.