reunamerkintöjä: heinäkuuta 2009

Loman ensimmäinen viikko alkaa kääntyä loppusuoralle. Vielä neljä samanmoista jäljellä! Jee. Maanantaina kävin ilmoittautumassa (taas kerran) työttömäksi. Syyskuussa jatkuu uudet väännöt.

Paljon on tullut mietittyä työkuvioita. Tottakai. Jotenkin sitä aistii, että rupeaa olemaan uusien tuulien aika. Tämäkin päiväkirja on jäänyt satunnaiselle päivittelyn asteelle. Ei yhtään henkilökohtaista avautumista pitkään aikaan, ei avausta suuntaan eikä toiseen. Vielä hetken pidän tämän hengissä, mutta syksyllä lienee aika kuopata tämä aika (työ)elämästä ja lopettaa blogi. Sitäpaitsi kaikki ovat nykyään facebookissa, jossa lyhyillä vuodatuksilla ollaan kiinni hetkessä. Kukaan jaksa enää mitään blogeja lukea.

Art Hysterian tiimoilta päästiin kesälomille hyvillä mielin. Kesäleireillä oli kaksitoista osallistujaa ja viisi opettajaa. Mikon vetämän projektin päätösesitys Pienempi kuin kolme <3, valotti hienosti sitä linjaa, mihin Juuret- projekti on menossa. mahdollisuuteen kerätä esitysmateriaalia mistä vaan ja pikkuhiljaa päästä henkilökohtaisempaan kiinni. Avoin dramaturgia vapauttaa ja sitä kohti käydään. Juuret-projektista enemmän toisessa blogissa http://hysterianjuuret.blogspot.com/

Teuvo. Pitkä, yli puolenvuoden harjoitusperiodi sai pisteen viime lauantaina ensi-illassa. Esitys toimii hienosti. Ainakin ensi-illassa se kulki hienosti vuoropuhelussa yleisön kanssa, mikä oli viimeisen viikon huolenaiheeni. Että jos se ei kommunikoi, jos siihen ei pääse kyytiin. Nähtävästi pääsee. Keskisuomalaisen kritiikki oli latteudessaan sitä luokkaa etten jaksa sitä tähän skannata. Eikä näytä löytyvän muitten kesäteattereiden joukosta lehden nettisivuiltakaan. http://www.ksml.fi/uutiset/kulttuuri/teatteri/ En kylläkään tiedä miksi.

Joka tapauksessa esityksestä jäi hyvä mieli, piittaamattomasta viereisen talon hääseurueesta huolimatta. Lisään loppuun vielä Mirka Seppäsen kommentit ensi-illasta. Teksti on kirjoitettu Keskisuomalaisen yleisönosastoon, mutta jos eivät sitä julkaise, näkeehän sen täältä.

Päässä soi muuten biisi takaisin hiekkalaatikkoon ja siitä kohta "vittu me kusessa ollaan rakkain.." Lapsi rakas nimittäin sai tämänkin kirjoituksen aikana aukaistua juuri vaihtamani kakkavaipan ja sai aikaan melkoiset taideteokset. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Ensi-illan sabotointia Survo-Korpelassa

Lauantaina 11.7. saavutti ensi-iltansa Survo-Korpelan ladossa teatteri Kulissin musiikkinäytelmä ”Teuvo”. Kyseessä on Gösta Sundqvistin muistoa kunnioittava, Leevi and the Leavingsin musiikkiin perustuva ja Pasi Saarisen loistavasti toteuttama esitys, jossa voi nähdä, mihin noin kolmikymmenpäisen teatteria rakastavan ja aidosti itsensä peliin laittavan harrastajan voima parhaimmillaan yltää. Ensi-ilta oli huipentuma vähintään puolen vuoden raskaasta työstä, jossa äärimmäisen jännittyneen ja herkästi haavoittuvan ilmapiirin luo se esityksen ainutkertaisuus, jossa työryhmä ensimmäistä kertaa asettuu alttiiksi suuren yleisön eteen ikään kuin kysyen: Pidättekö te meistä? Uskotteko? Elämmekö samassa maailmassa? Syntyykö tästä esiintyjien ja katsojien välille se kollektiivinen kokemus, jota ilman teatterilla ei ole merkitystä?

Esitys oli onnistunut. Sitä voidaan pitää yhtenä niistä merkittävistä tapauksista, jotka tekevät Jyväskylästä todellisen kulttuurikaupungin. Survo-Korpelan miljöö oli myös aluksi juuri se oikea, mitä käsiohjelmassa luvataan: jo sinällään rauhoittava paikka, jossa voi unohtaa muut asiat ja nostalgisissa tunnelmissa palata ajassa taaksepäin ja muistoihin, rentoutua ja heittäytyä tarinan vietäväksi. Väliaikaan mennessä noin 160 hengen yleisö eli teatterin lumossa mukana täysin sydämin ja raikuvin väliaplodein.

Viehättävän lisän kauniiseen kesäiltaan toi se, että viereisessä vanhassa rakennuksessa vietettiin oikeaa hääjuhlaa. Onnittelut hääparille! Me kaikki teatterin ihmiset olemme varmasti täysin samaa mieltä siitä, että ”oikean” ihmiselämän todellinen, ainutkertainen ja suuri tapahtuma on aina merkittävämpää kuin teatteriesitys, joka perustuu illuusioille. Ensi-iltaan latautuneille tekijöille tapahtuma on toki myös merkittävä pala todellista elämää, muttei välttämättä sentään sama kuin avioliiton solmiminen. Ongelmaksi muodostui kahden vierekkäisen suuren tapahtuman sovittaminen samaan pihapiiriin.

Hääkansan iloksi oli järjestetty bändi, joka alkoi soittaa näytelmän toisella puoliajalla teatterin seinän takana. Kappaleet olivat nostalgisia iskelmiä nekin, ja tulkinta varmasti taidokasta. Soitannan volyymi oli sellaisella tasolla, että se pahimmillaan jopa peitti alleen näyttelijöiden vuorosanat, mutta ainakin esti heitä pitämästä kiinni omasta tunnelmastaan ja vaikeutti oman orkesterin kuulemista ja nuotilleen laulamista. Katsojakokemuksena ”kilpaileva bändi” oli kuin nyrkin isku naamaan. Se vei ajatukset harhaan ja esti nauttimasta eläytyen näytelmän loppupuoleen. Tuli petetty olo - kenellä on oikeus raastaa minulta ja meiltä muilta pois tämä meidän tärkeäksi kokemamme hetki?

Asiaa tiedusteltuani kyse oli jostain ”järjestävästä tahosta”, joka ei ollut vaivautunut selvittämään, kuinka paljon vahinkoa massiivinen äänentoisto voi tässä tapauksessa aiheuttaa. Samainen taho ei kuulemma myöskään ollut suostunut minkäänlaiseen joustoon tai edes neuvotteluun, mitä teatterin puolelta oli yritetty siinä vaiheessa, kun ongelma oli akuutti. Mikäli tässä ollaan jälleen kerran vastakkain ainoastaan kylmän bisnes-ajattelun kanssa, jonka lait perustuvat kilpailuun ja häikäilemättömään oman edun tavoitteluun, voisi ehkä argumentoida, ettei harrastajateatterin budjettikaan aina ihan pikkusummissa liiku?

Toivotan Teuvolle rauhaa ja onnistumisen iloa 15.8. saakka!

Mirka Seppänen,

taidealan ammattilainen katsomosta