syksyä kohti

Ulkona hämärtää jo, kesä kääntyy loppusuoralle. Itse olen aina ollut syksyn ihmisiä. Tällaisina lämpöisinä, hämärinä iltoina tuntee luopumisen ilon konkreettisesti. Alkukesä menee odottaessa ja ihmetellessä, että nytkö se sitten jo tuli. Näin pimeässä on enemmän aikaa miettiä, tai ajatukset tuntuu ainakin pysyvän paremmin kasassa.

Huomenna sitten ensi-ilta. Tänään oli toistakymmentä ihmistä kenraaliharjoituksessa. Luku tuntuu pieneltä, mutta meille se on paljon. Katsomoon mahtuu jotain viisikymmentä, tarpeen vaatiessa tietty enemmänkin. Mutta läheisyys, intiimiys, rentous ja sympaattisuus. Siinä joitain sanoja, mitä Juoksuhaudantiestä tulee mieleen. Alunperin lähdettiin tekemään loppukesän juttua, ja nyt tuntuu äärettömän hyvältä sen tavoitteen suhteen. Suurin lataus kesän suhteen on useimmilla takana. Tieto vääjäämättömästä syksyn tulosta varsinkin tämmöisenä kesänä pistää nauttimaan pienistä hetkistä. Toivon mukaan Juoksis pystyy tarjoamaan sen nautinnon, tarinan, jota voi laajentaa suurempiin mittakaavoihin, tai ajatella yksittäistapauksena. Kuten Keravan viime viikkoista tapausta.

Huomisen jälkeen aion lomailla. Olla kotona, järjestää ristiäiset (voi viimein lopettaa pelkäämisen tytön nimen paljastamisesta), mennä sen jälkeen mökille, kalastaa, nukkua, lukea, syödä, juoda, juosta, matkustaa hieman, toivottavasti purjehtimaan, levätä. Sitten kun tuntuu, että täytyy alkaa miettiä seuraavia juttuja, sitten voi aktivoitua, mutta nyt täytyy ladata akkuja.

Muutamia hahmotelmia mielessä pyörii, mutta sattuneista syistä avautuneen melkein vapaan syksyn aion käyttää kotona oleskeluun, kirjoittamiseen, lukemiseen, yleensäkin hyvin pieniin asioihin. 

Huomista odotellen, vielä kesässä kiinni.

tunnelmia omakotitaloasumisen pyörteistä

Kuvat Marjo Vihavainen (C)

Lisää otoksia www.adastrateatteri.fi/pressikuvat.html

Juoksuhaudantien ensi-ilta ylihuomenna

Sateinen heinäkuu näyttäisi vihdoin muuttuvan aurinkoisemmaksi. Ruohonleikkurit säksättää ja ihmiset yrittää ottaa kesästä irti sen mitä siitä pitäisi.

Minulla viimeiset neljä viikkoa on kulunut enimmäkseen akselilla Jyvälä-koti. Juoksuhaudantie on ollut erikoinen proggis siinä mielessa, että se on syntynyt lähtökohtiinsa nähden helposti. Lähtöteksti on Oulun kauppunginteatterin harjoitusversio, jota on hieman joutunut muokkaamaan. Viidentoista näyttelijän ryhmä kasattiin avoimella haulla, enkä tuntenut alkuun ketään. Harjoitusjakso jakautui kolmeen osioon; alkukevääseen jolloin hahmoteltiin suuntia ja ryhmää, keskivaiheen kolmiviikkoiseen lomaan (jolloin itse painelin Elmon kanssa) ja tähän viimeiseen neljään viikkoon, jolloin juttu on kasattu. Rento, hyvin rullaava esitys on tiedossa. Sitä on tullut mietiskeltyä, että voiko esitys syntyä näin helposti? Pitäisikö jossain vaiheessa mennän hermot totaalisesti, että särmää syntyisi. Tässä kun ei ole mennyt, ei vaikka joku ryhmästä ilmoittaa lähtevänsä viiden esityksen ajaksi Ruotsiin. Tuplamiehityksen ohjauskin sujui ilman kummempia hampaankiristelyjä. Ehkä tähän vaikuttaa teatterin sijainti ja ilme. Jyvälän pihaan on rakennettu muutaman kymmenen hengen katsomo ja esitys levittäytyy suurelle alalle. Jotenkin tuntuu kuin olisi piknikillä, kun läpimenoa katsoo. Toivottavasti yleisö löytää paikalle, ja kokee samankaltaisia positiivisia viboja joita itse. Alunperin ajatus oli välttää kirjan traagisuutta ja korostaa koomisuutta. Nämä puolet kulkevat nyt käsi hyvin kädessä.

Tätä Blogia en ole liiemmin ehtinyt päivittää. Vauva olalla ei oikein voi kirjoittaa, ja omat vapaahetket tulee käytettyä muutoin kuin koneella kytäten. Täytyy syksyllä katsoa miten tätä jatkaa, mutta tähän tietoon muutamia päivityksiä Juoksuhaudantiestä, ja sitten kuukauden lomalle.

Elmoa kävi katsomassa reilu kaksituhatta ihmistä ja palaute on ollut vähintäänkin loistavaa. Kiitos kaikille katsojille, sekä heille, jotka eivät esitystä sietäneet, että heille, jotka kokivat Lumperon rannassa jotain uutta, liikahduttavaa. Ja erityinen kiitos työryhmälle, mahtavauutta oli touhuta!