luopumisesta

Lämmin aamupäivä, sumua ja pientä sadetta. Lehdet alkaa pikkuhiljaa luopumaan suurimmasta väriloitostaan, tippuvat maahan ja jäävät satunnaisiin röykkiöihin odottamaan haravaa tai maatumista niille sijoilleen.
Olen aina tykännyt syksystä. Tässä on niin paljon luopumisen energiaa, positiivista luopumista. Naisväki lähti juuri Sokkarin hulluille päiville, kenties haalimaan lisää asioita, esineitä, tarvikkeita, joista jotkut ovat kenties tarpeellisia. Mutta eivät läheskään kaikki. Helsingissä ajauduin joskus Stockan vastaavilla karkeloilla tonkimaan jotain sukkahousulaatikkoa, ihan vaan siitä syystä, että ei ollut tilaa liikkua, oli pakko mennä virran mukana ja yrittää etsiä se paras tarjous. Taisi olla viimeinen kerta, kun olin niissä bileissä mukana.
Syksy edustaa vastavoimaa tälle kaikelle hulabaloolle. Se on luopumisen juhlaa. Luopuminenhan on nykyään hyvin epämuodikasta. Se on epäonnistumista, jos haluaa antaa olla, olla suorittamatta jotain mitä yhteiskunta pitää normina. Mutta hemmetti mikä voima on siinä, kun kaikki luonnollisella tavalla hiipuu lepäämään. Tai hiipuminen on tänä syksynä ollut välillä väärä termi. Viime viikonloppuna oli semmoinen ukonilma ettei tänä vuonna koko kesänä. Harvemmin on tainnut syyskuun viimeisillä päivillä salamoida noin rajusti.
Kahvikuppi kädessä, tulevat työt edessä olisi minunkin aika luopua tästä vaiheesta. Vaiheesta jossa voi velloa mennen tullen. Oprin roolitus on vielä miettimättä viimeiseen tappiin. Ja Momon kohdalla paljon, paljon hommaa. Siitä lähti muuten vasta esityslupapyyntö Kulman kautta Saksaan. Toivotaan nopeaa toimintaa. Pari vuotta sitten oikeudet tähän dramatisointiin tulivat suoraan Saksasta, joten ei luulisi olevan ongelmaa. Tai alan epäillä Kulman toimia.
No niin, hommiin.