Suuntia

Yksi kaveri laittoi tässä yksi mennyt yö viestin Berliinistä, että pitäisi lopettaa hymistely, haistattaa paskat ja alkaa oikeasti kirjoittamaan.
Niinpä. Hymistely on tätä typerää asioiden pyörittelyä ja niiailua toisten heitoille, että kyllä kyllä ja voi voi ja pitäisi ja pitäisi ja kyllä sekin on niin, että voi voi. Yleismaailmallista komppailua. Mitähän hymistelyn lopettaminen omalla kohdalla tarkoittaisi? Pitäisikö ohjata oikeasti vain niitä esityksiä, joiden edessä ei joudu yhtään hymistelemään? Pitää sellainen ensimmäisen luokan teatterikoululaisen tinkimätön ja ainoastaan omakantaista ihannoiva linja? Kenties.
Mutta voiko hymistellen saavuttaa sittenkin jotain parempaa? Jos sen rinnastaa kuuntelemiseen niin kenties, mutta kyllä se on pidempi reitti niin löytää jotain omaehtoista matskua. Kaikki prosessin aikainen tarttuu aina jollain tapaa mukaan esitykseen ja tämä hymistelykysymys on nyt ajankohtainen huomenna alkavien ohjausten tiimoilta.
Momo tulee toimimaan. Siinä riittää vielä dramaturgista haastetta ja muutenkin sen prosessi näyttäytyy mielenkiintoiselta, särmäiseltä, haastavalta. Kyllä Oprikin on haastava sitä en missään nimessä kiellä, mutta kenties vieläkin on hakusessa vastaus kysymykseen miksi sen teen. Hymistellen, että kyllähän minä ohjaan mitä vaan, että tehdään tehdään. Ehkä. Juuri sitä olen ajatellut että pyrin lähiaikoina ohjaamaan hyvin erilaisia esityksiä. Tämä nyt ainakin on sitä. Mutta kuitenkin..
Poislähteminen, muuttaminen ja uuteen ympäristöön sopeutuminen ovat jutun ydin. Tästä voisi ehkä pikkuisen hakemalla löytää yhtymäkohtaa omaan elämään, alituiseen juttujen perässä muuttamiseen. Mutta kuitenkaan se ei tunnu olevan se avain, jolla esitys syttyisi tuleen. On niin eri asia meikäläisen muuttamiset kuin sodan jaloista ja väliaikaisen kodin purkamisen takia vanhaintaloon tehdyt muutot. No, huomenna luetaan teksti ja lähdetään sitä ryhmällä työstämään. Sellainen tekemisen into on kaikesta huolimatta olemassa. Ehkä tälläinen vastausta omaamaton kysymysvyyhti on vai hyväksi tälle matkalle, joka siis vasta on alussa.
Tuleensyttyminen ilmauksena tuntuu muuten hieman happamalta. Jokin aika sitten hehkutin Frichin Tuhopolttajia. Viikko sitten satuin aamuyöstä kävelemään sammutustöiden alla olevan talon ohitse. Talo paloi asumiskelvottomaksi ja tuhopoltto ei kait ole poissuljettu syttymisen syy. Ehkä toinen ilmaus olisi sittenkin turvallisempi.
Nyt jo parempi olotila flunssan puolesta. Pari päivää tuli ihan levättyä ja eilen olin jo mukana salibandyjengin turnauksessa. Pelasin joskus 90-luvun puolella sählyä enemmänkin tosissani, nykyään kuntoilun ja joukkuepelaamisen takia. Se on aivan loistavaa vastapainoa ohjaamiselle, olla yksi jäsen ryhmässä, joka hoitaa oman tonttinsa (jos hoitaa..) Näitten lisäksi tällaisessa joukkuepelissä toteutuu aina erittäin mielenkiintoinen draaman kaari. Sellaisia tuntemuksia harvoin edes tuntee teatterissa mitä pelaajana mitättömissäkin matseissa. Myös aivan käsittämättömiä hahmoja pyörii näissä kuvioissa, mitä erilaisimpia motiiveja toimimiseen paistaa läpi aukottomasti.
Tämän päivän lehdessä oli haastattelu Jouko Turkasta. Peliin liittyvän jutun oli toimittaja nelituntisesta myllystä nostanut myös esiin; ei pitäisi mennä sinne missä kiekko on, vaan sinne minne se kohta tulee.