”Marraskuu on vuoden yhdestoista kuukausi. Marraskuussa on usein yöpakkasia, joista seuraa maan routiminen ja useimpien ruohovartisten kasvien kuoleminen.” kertoo wikipedia.
Marraskuuta pidetään kuolemisen kuukautena. Erilailla kuin luonto kuolee noustakseen keväällä uudestaan kukoistukseen, tuntuu suomalaisen yhteiskunnan marraskuu ottavan yhä radikaalimpia muotoja. Sellaisia joista voi olla vaikeampi nousta. Usvaisessa kuussa kun on mahdotonta nähdä kovin pitkälle.
Tänä vuonna marraskuu näyttäytyy kovinkin ikävänä ajanjaksona. Näyttää siltä että koko yhteiskunta on sairastunut marraskuuhun; Jokela, kuntien säästötalkoot, Jyrki Katainen ja katteettomat lupaukset. Lista on pitkä.
Säännöllisin väliajoin kuuluu jokin hätähuuto, jokin katastrofi jota hetki voivotellaan, mutta samalla mässäillään median paukuttamilla kauhukuvilla. Vuosi vuodelta nämä kuvat tulevat yhä lähempää, suomalaisen yhteiskunnan sisältä ja ne tulevat yhä nuorempien ihmisten toimesta. Myyrmanni, Jokela mitä seuraavaksi? Nobelit ja kaikki mitalit sille, joka tällaisten tapausten kulun voisi katkaista. Vaan marraskuun harmauden tapaan yhteiskunnan pahoinvointi kasvaa, taloudellisesta vaurastumisesta huolimatta. Helpolta tuntuu osoittaa epäkohtia, jotka ajavat nuoret jatkuvaan marraskuuhun: Vanhemmilla ei ole aikaa lapsilleen. Koululaitoksista halutaan yhä suurempia ja tehokkaampia. Mikään koulutus ei takaa työpaikkaa tulevaisuuteen, joka koetaan turvattomana, pelottavana ja jo hyvin varhaisessa vaiheessa paineiselta suoritusyhteiskunnalta, jossa heikot sortuu ja röyhkeät pärjäävät. Taustalla hiipii vielä sodanjälkeinen sukupolvi protestanttisella työmoraalilla esimerkkiä näyttäen. Ota siinä sitten ensiaskeleita oman elämän rakentamiseen.
Kyläkoulujen lakkauttamispäätös kymmenisen vuotta sitten oli ensimmäinen askel, jossa toimivan yhteiskunnan perustan, koululaitoksen edustamat arvot myytiin tehostamisvaateille. Nyt niitetään niiden, toki pakottavassa tilanteessa tehtyjen päätösten viljaa, ja on vain ajankysymys jolloin kaikki syrjäseutujen koulut ajetaan alas. Tämähän ei merkitse enempää kuin sen että pian seitsenvuotiaita kyyditään useita tunteja päivässä saamaan oppia yhteisöstä, johon eivät missään vaiheessa tule tuntemaan yhteenkuuluvuutta. Surullista.
Saarijärven tapaisille paikkakunnille muuttoa suunnittelevat nuoret perheet antavat pisteensä niille kunnille, joilla vielä pyritään pitämään koko perheen perusoikeuksista kiinni. Ei tänne muuteta kaupunkiin. Tänne muutetaan maalle. Eikä Saarijärven ongelma ole missään tapauksessa se etteikö sillä olisi tarjota houkuttelevia asuntoja. Alleviivaamattakin lienee selvää mitkä seikat sen ongelman rakentavat.
Pienemmissä kunnissa pelataan tietenkin niillä pelimerkeillä, joita ylemmältä taholta annetaan. Ja hyvin usvaiselta vaikuttaa myös uuden hallituksen puuhastelut. Miten me suomalaiset ollaan niin tyhmiä, että uskotaan katteettomia lupauksia ja vieläpä seikasta mikä olisi pitänyt korjata jo ajat sitten? Yleinen mielipide on kait se, että meillä menee liian hyvin välittääksemme. Hallitus voi puhella toista ja puuhata muuta, sehän on vain politiikkaa, jossa asioilla on tapana mennä omalla painollaan?
Valehtelu ja näennäinen veljeily luovat ympärilleen vain ja ainoastaan pettymystä ja ärtymystä. Jos ihmisiä pidetään kasveina, joiden yli voidaan ajaa välittämättä, siitä ei pidemmän päälle hyvä heilu. Kaikki tällaiset yliajot jättävät jälkensä, kuten tämä surullisen asiainkulun käynyt Saarijärven bensa-asemahanke. Miten niin sen paikka ei vaikuta saarijärvisiin? Eikö satojen ihmisten aktiivinen toiminta herätä minkäänlaista ajatusta takapuolessa, että mitä sitten kun taas yksi ruma rakennus on pystyssä? Jos ja ilmeisesti kun bensa-asema koivikkoon pystytetään, se jättää jälkeensä pysyvän muiston tavasta, jolla asioita tässä pitäjässä viedään läpi. Sillä tavalla tämä monumentti koivikkoon sopii että Kiinanmuuriksi usealta taholta ristitty ostospaikka kauppakadun alapäässä aloittaa linjan, jota juuri valmistunut (useita satoja tuhansia maksanut!?) rauhan aukio jatkaa. Kyllä siihen linjalle vielä yksi muistomerkki mahtuu.
Marraskuu syvenee. Hyvä puoli on se, että kohta on joulu ja sitä myöten tämä vuosi kuolee ja uusi tuo tullessaan uusia yllätyksiä. Arvoratkaisut vaikuttavat ainakin meidän pullamössösukupolveen taloudellisia ratkaisuja enemmän. Ne kunnat jotka rohkenevat nukkua vaikka marraskuun ajan talviunta ja tekevät ratkaisunsa pidemmälle kevääseen katsoen, onnistuvat siinä mitä käsittääkseni tavoitellaan. Hyvän elämän ympäristöä?
Marraskuuta pidetään kuolemisen kuukautena. Erilailla kuin luonto kuolee noustakseen keväällä uudestaan kukoistukseen, tuntuu suomalaisen yhteiskunnan marraskuu ottavan yhä radikaalimpia muotoja. Sellaisia joista voi olla vaikeampi nousta. Usvaisessa kuussa kun on mahdotonta nähdä kovin pitkälle.
Tänä vuonna marraskuu näyttäytyy kovinkin ikävänä ajanjaksona. Näyttää siltä että koko yhteiskunta on sairastunut marraskuuhun; Jokela, kuntien säästötalkoot, Jyrki Katainen ja katteettomat lupaukset. Lista on pitkä.
Säännöllisin väliajoin kuuluu jokin hätähuuto, jokin katastrofi jota hetki voivotellaan, mutta samalla mässäillään median paukuttamilla kauhukuvilla. Vuosi vuodelta nämä kuvat tulevat yhä lähempää, suomalaisen yhteiskunnan sisältä ja ne tulevat yhä nuorempien ihmisten toimesta. Myyrmanni, Jokela mitä seuraavaksi? Nobelit ja kaikki mitalit sille, joka tällaisten tapausten kulun voisi katkaista. Vaan marraskuun harmauden tapaan yhteiskunnan pahoinvointi kasvaa, taloudellisesta vaurastumisesta huolimatta. Helpolta tuntuu osoittaa epäkohtia, jotka ajavat nuoret jatkuvaan marraskuuhun: Vanhemmilla ei ole aikaa lapsilleen. Koululaitoksista halutaan yhä suurempia ja tehokkaampia. Mikään koulutus ei takaa työpaikkaa tulevaisuuteen, joka koetaan turvattomana, pelottavana ja jo hyvin varhaisessa vaiheessa paineiselta suoritusyhteiskunnalta, jossa heikot sortuu ja röyhkeät pärjäävät. Taustalla hiipii vielä sodanjälkeinen sukupolvi protestanttisella työmoraalilla esimerkkiä näyttäen. Ota siinä sitten ensiaskeleita oman elämän rakentamiseen.
Kyläkoulujen lakkauttamispäätös kymmenisen vuotta sitten oli ensimmäinen askel, jossa toimivan yhteiskunnan perustan, koululaitoksen edustamat arvot myytiin tehostamisvaateille. Nyt niitetään niiden, toki pakottavassa tilanteessa tehtyjen päätösten viljaa, ja on vain ajankysymys jolloin kaikki syrjäseutujen koulut ajetaan alas. Tämähän ei merkitse enempää kuin sen että pian seitsenvuotiaita kyyditään useita tunteja päivässä saamaan oppia yhteisöstä, johon eivät missään vaiheessa tule tuntemaan yhteenkuuluvuutta. Surullista.
Saarijärven tapaisille paikkakunnille muuttoa suunnittelevat nuoret perheet antavat pisteensä niille kunnille, joilla vielä pyritään pitämään koko perheen perusoikeuksista kiinni. Ei tänne muuteta kaupunkiin. Tänne muutetaan maalle. Eikä Saarijärven ongelma ole missään tapauksessa se etteikö sillä olisi tarjota houkuttelevia asuntoja. Alleviivaamattakin lienee selvää mitkä seikat sen ongelman rakentavat.
Pienemmissä kunnissa pelataan tietenkin niillä pelimerkeillä, joita ylemmältä taholta annetaan. Ja hyvin usvaiselta vaikuttaa myös uuden hallituksen puuhastelut. Miten me suomalaiset ollaan niin tyhmiä, että uskotaan katteettomia lupauksia ja vieläpä seikasta mikä olisi pitänyt korjata jo ajat sitten? Yleinen mielipide on kait se, että meillä menee liian hyvin välittääksemme. Hallitus voi puhella toista ja puuhata muuta, sehän on vain politiikkaa, jossa asioilla on tapana mennä omalla painollaan?
Valehtelu ja näennäinen veljeily luovat ympärilleen vain ja ainoastaan pettymystä ja ärtymystä. Jos ihmisiä pidetään kasveina, joiden yli voidaan ajaa välittämättä, siitä ei pidemmän päälle hyvä heilu. Kaikki tällaiset yliajot jättävät jälkensä, kuten tämä surullisen asiainkulun käynyt Saarijärven bensa-asemahanke. Miten niin sen paikka ei vaikuta saarijärvisiin? Eikö satojen ihmisten aktiivinen toiminta herätä minkäänlaista ajatusta takapuolessa, että mitä sitten kun taas yksi ruma rakennus on pystyssä? Jos ja ilmeisesti kun bensa-asema koivikkoon pystytetään, se jättää jälkeensä pysyvän muiston tavasta, jolla asioita tässä pitäjässä viedään läpi. Sillä tavalla tämä monumentti koivikkoon sopii että Kiinanmuuriksi usealta taholta ristitty ostospaikka kauppakadun alapäässä aloittaa linjan, jota juuri valmistunut (useita satoja tuhansia maksanut!?) rauhan aukio jatkaa. Kyllä siihen linjalle vielä yksi muistomerkki mahtuu.
Marraskuu syvenee. Hyvä puoli on se, että kohta on joulu ja sitä myöten tämä vuosi kuolee ja uusi tuo tullessaan uusia yllätyksiä. Arvoratkaisut vaikuttavat ainakin meidän pullamössösukupolveen taloudellisia ratkaisuja enemmän. Ne kunnat jotka rohkenevat nukkua vaikka marraskuun ajan talviunta ja tekevät ratkaisunsa pidemmälle kevääseen katsoen, onnistuvat siinä mitä käsittääkseni tavoitellaan. Hyvän elämän ympäristöä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti