Jahas, jahas. Taas ollaan käännekohtien ajassa. Talven esitykset hyrräävät käynnissä ja katse on kohti tulevaa, kesän koitoksia. Vielä hetken saa kuitenkin tempoa mustissa, pölyisissä saleissa ennen kuin ulos uskallaudutaan.
Ensi viikon viikonloppuna pidetään nuorten teatterikatselmus, joka luonnollisesti näin ensimmäisellä kerralla hakee vielä muotoaan. Joitain ryhmiä peruu, jotkut eivät ehdi saada esitystään valmiiksi. Normaalia toimintaa näissä hommissa, kait. Tilaisuus on kuitenkin hyvä päätös taas tälle talvikaudelle, ja omalta kohdalta Momon esitykselle.
Oprin ensi-illan jälkeen vedin hieman henkeä käyden Telakalla katsastamassa Tampereen Fantomin. Vaikka viimeinen esitys venyikin liki nelituntiseksi, antoi vaeltava esitys paljon hyvää. Vaikka ympäröivän maailman havainnoinnin laajentumisen kysely yleisöltä tuntui jotenkin turhalta, laajenti kokemus jollain tapaa myös omaa katsontaa. Pitkät, pitkät kohtaukset antoivat taas tilaa oman työn läpikäymiseen. Esitys oli selvästi ryhmänsä näköinen, ja se jos mikä on aina plussaa. Ryhmä jossa kukaan ei ole huono eikä hyvä, ryhmä, jonka harjoituksista kaikki lähtevät luovuutta ihkuen kotiin palatakseen ideoineen seuraaviin. Ryhmä, joka on yhtä yleisön kanssa. Ryhmä joka rohkenee olla naivi, rohkenee upota paatokseen, rohkenee mennä sinne missä jokin sanoo, ettei tänne missään mielessä pidä tulla, mennä Nokia- missoon, häpeään, kollektiiiviseen häpeään, tunteeseen, joka riivaa niin montaa, niin usein. Eikä harvoin teatterissa.
Tänään on AdAstran Juoksuhaudan näyttelijöiden valintatilaisuus. Eräänlainen ensi-ilta ohjaajalle, kun näkee tulevaa ryhmää. Luvassa tutustumista, joitain harjoitteita, ei vielä Hotakaista.