Kirosana nimeltä taide

"Kaikki käy, mutta taidetta ei saa tehdä", totesi eräänkin teatterin pj. meikäläistä palkatessaan. Tämän päivän Keskisuomalaisessa (www.ksml.fi) taas teatterinjohtaja Bragge sanoo kesäteatterista, että "aina silloin tällöin joku koettaa tehdä taidetta, mutta katsojat yleensä vierastavat sitä. Kesäteatterin pitäisi olla komediallinen kansannäytelmä, jossa juoni on helposti ymmärrettävä, ja roolihahmot ovat tavallisen oloisia ihmisiä."
Missä Impivaarassa sitä oikein eletään? Tavallisen oloisia ihmisiä? Eikö talvella tv:n ääressä toisten salattujen elämien tirkistely tyydytä sen tavallisuuden tunteen. Tai voipa tietenkin olla, että juuri se on syövyttänyt ihmiset niin, ettei omia aivoja voida käyttää.
Taide on sanana ärsyttävän määrittävä. Tällaisissa yhteyksissä siihen liittyy aina negatiivinen ja korostunut fiilis. Että se on jotain missä tekijät yrittävät olla jotain suurempaa kuin ovat. Tai että yleisö ei sitä kuitenkaan tajua. Joka tapauksessa se on sataprosenttisella varmuudella jotain mikä on jotenkin minulta pois.
Pitäisi tehdä sääntö, että jokaisen kesäteatterin tulisi jonain vuonna tehdä taidetta. lähteä ennakkoluulottomasti hakemaan jotain uutta, eikä perseilemään ja ryystämään viinaa kolmiodraaman pyörteissä. Ehkä tällöin myös tekijät saisivat itselleen enemmän kuin sen hauskan kesän. Ja katsojat varmasti täyteläisemmän viinisen nosteen, toisin kuin nyt sen keskikaljaisen "on ne niin hauskoja"- pöhnän.
Muutenkin tuntuu että katsojien tavoittelu on mennyt aivan äärimmäisyyksiin viime vuosien kesäteattereissa. Toivoisin kovasti että ryhmät uskaltaisivat asettaa tavoitteita muutoinkin kuin katsojaluvuissa. Vaikka sitten vain yhden ihmisen kokeman oivalluksen tai herähtämisen, mutta otettaisiin se kuitenkin tavoitteeksi. Ei tuhansia maksaneita asiakkaita, vaan muutamia ihmisiä. Tuskin hyvin tehtyä taidetta hirvittävän paljon vähemmän tultaisiin katsomaan. Ainakaan niin paljon ettei näiden voittoa tavoittelemattomien ryhmien toiminta pyörisi. Tällainen toiminta olisi tärkeää koko lajille, kun katsellaan pari kirjoitusta sitten mainitsemiani katsojaluvuja. Mitä jos tuleva katsojasukupolvi ei enää pitäisikään Aku Korhosen omaisista hahmoista ja maalaiskomedioista? Mitä jos harrastajateatterista tulisikin koko kansan sudokuja, joita ratkottaisiin esitysten jälkeen työryhmän kanssa?
Siihen saakka, ei muuta kuin putoilevia pöksyjä ja sovinistisia vitsejä, herlitte!