Muuttuva palapeli

Aika ajoin sitä pysähtyy miettimään mennyttä elämää ja sitä miten nykyiseen elämäntilanteeseen on päätynyt. Sitäpä sitten sopiikin mietiskellä.
Alan pikkuhiljaa kallistua kokonaispoliittisessa elämäratkaisussa ajautumisteorian puolelle. Ei ole mahdollista suunnitella elämää etukäteen ja toteuttaa sitä kuin jotakin ennalta käsikirjoitettua näytelmää. Sitä paitsi teatterissakin käsikirjoitus harvemmin on Jumalan sanaa, sen ainakin pitäisi olla ennemminkin pelikamaa. Ellei sitten satu tekemään sellaisten tosikkojen (tosin hienon kirjailijan) kuten Edgar Albeen tekstejä. Hän on vapauttavasti todennut tuotoksistaan, että kyllähän niitä tulkita saa, kunhan vain tulee samaan johtopäätökseen kuin hän.
Joskus parinkympin hujakoilla elämästä vallitsi sellainen kuva, että se on hallinnassa. Että kaikki menee, kuten pitääkin. Että kunhan tästä ja tästä ovesta käyn, niin päädyn tuonne ja tuonne. Kaipa se joillain niin meneekin, mutta useimmissa tapauksissa elämä näyttää tuoneen eteen suuren kasan yllätyksiä; fiiliksiä, että hei, en minä tätä tilannut!
Elämä on täynnä yllätyksiä, jotka usein alkuun tuntuvat pettymyksiltä. Varsinkin jos on tavoitellut jotain minkä eteen on tehnyt kovasti töitä, eikä oma haavekuva toteudukaan. Hyvänä esimerkkinä koulujen pääsykokeet, jotka useilla on kohta edessä. Elämän voi kuitenkin kaiken pakertamisen välissä yrittää nähdä kokonaisuudessaan leikkinä, luovana touhua. Sellaisena ettei sitä edes pitäne liikaa kahlita.
Luovuuden ja raikkaan uudesta nauttimisen ilon säilyttäminen elämässä ei ole helppoa. Tämän tietävät kaikki, jotka itseään aikuisiksi kutsuvat. Luovuuden suomenkielinen perusmuoto luovuus, osuu kuitenkin asian ytimeen ja lujaa. Kyseessähän on kaksiosainen sana, joka sisältää jotain hyvin oleellista luopumisesta ja uudesta.
”Kill your darlings” on yleinen fraasi dramaturgeilla, siis palojen järjestäjillä, rakenteiden hahmottajilla. Juuri ne tärkeimmät, rakkaimmat, ne lauseet, ihmiset ja ilmiöt, joihin suhtaudumme suurimmalla intohimolla, tulisi luovassa työssä väistää. Muuten jäädään tuleen makaamaan ja toistamaan itseään. Oman elämänsä suunnittelussa, jokainen toimii kuin dramaturgi. Sen, miten elämänsä juonii eteenpäin, soisi olevan jokaisen omissa käsissä. Ei ulkopuolelta tulevien odotusten, paineitten, historiallisten taakkojen, ei kenenkään muun käsissä.
Silti sitä joutuu kerta toisensa jälkeen toteamaan, että kuitenkin sitä on ainakin puoliksi muiden ihmisten käsissä. Muilla on valta ohjailla myös minun elämääni, halusin tai en. Se tekee elämästä vaarallista, koska kokonaispalapelissä voi jonkin rattijuopon pieni siirto aiheuttaa moneen pieneen palaseen suuren särön. Elämäänsä jatkavien kohdalla edessä on valinta katkeruudesta tai anteeksiannosta. Miten voi antaa anteeksi jotain, missä joko suoraan tai välillisesti kokee sellaista vääryyttä, mitä ei missään tapauksessa ole tilannut? Vai onko pakko edes antaa anteeksi? En minä tiedä, kysyn vain.
Joka tapauksessa maailma näyttäytyy usein järjettömänä paikkana; asioita tapahtuu ilman että niille löytyy selvää syytä. Joskus järjettömyys voi kuitenkin olla positiivinen asia. Ei tarvitse yrittää kahlita toimimistaan, koska sitä ei kuitenkaan voi tehdä, tai sillä ei ainakaan saa mitään hyvää aikaan.
Pelko estää etenemästä. Sitä vastaan pitäisi kaikkien taistella, vaikka se pelottaakin. Luopuminen omasta tiestä, siitä suunnitellusta, hallitusta, turvallisesta ympyrästä, voi johtaa johonkin uuteen. Täytynee vain ajautua seuraavaan haasteeseen ja kenties epäonnistumiseen. Nauttia samalla keväästä ja toivoa, että seuraava siirto on vuorostaan suopea ja onnellinen.