Hetkisen ihimen elämään ehtii

Tämän kesän ensimmäisen kesäteatterin ensi-ilta on ylihuomenna, tai jos tarkkoja ollaan- huomenna. (Nämä ajat tässä blogissa tulevat jostain hanurista. Ei paikkaansa pitäviä ollenkaan..) Melkein vuosi töitä (välillä enemmän, välillä vähemmän) on takana. Tänään vielä mentiin toinen puoliaika kaksi kertaa läpi ja sitä kautta varmuutta siihen puoliskoon. Huomenna pitäisi olla sitten jo valmista. H- hetki on vasta tulossa, mutta jo nyt riipii selkään ajatus siitä, että kohta tämä on ohi. Puolessatoista viikossa ohi kaikki se työ mitä olen tehnyt käsikirjoituksen eteen ja mitä ryhmänä ollaan tehty saadaksemme se toimivaksi kokonaisuudeksi lavalle? Puolessatoista viikossa!?
Tämä kevät on ollut mahtava aikaa. Tekemisestä on nauttinut ehkä enemmän kuin koskaan ja jutuista on tulossa täysin allekirjoitettavia. Siltikin koko ajan ympärillä pörrää se herhiläinen, joka muistuttaa syksystä, muistuttaa tulevasta. Muistuttaa kaikesta epäoleellisesta mitä olemiseen sinällään liittyy. Muistuttaa jostain mihin en löydä vastausta. Siitä mitä sitten kun.. Kun mitä? En tiedä, en tiedä, en tiedä! Se herhiäinen ei sisältä kuole. Ja kait hyvä niin. Ehkä sen kanssa oppii elämään?
Mutta tosiasia on se, että taas on töitä sovittuna enää kahdeksi viikoksi eteenpäin. Sitten ei ole muuta varmaa kuin, että edessä on muutto Jyväskylään. Jotain sovittuja juttuja toki sieltäkin löytyy, mutta sijoittuvat hieman ensi syksyä pidemmälle.
Tällaisina hetkinä sitä kaipaa koulukavereita. Kaipaa niitä kenen seurassa ei koskaan tarvinnut miettiä seuraavaa aamua pidemmälle. Hirveää paatosta, tiedän, mutta monien ohjaamiensa ryhmien jälkeen sitä pelkää sokeutuvansa niihin juttuihin mitä tekee. Pelkää sokeutuvansa niistä. Kaipaan niin sitä kaveria, joka haukkuu jutun pystyyn, tai paskat siitä välittää, tai muuten vain on asioitten äärellä.
Noin vuosi sitten istuin erään keskisuomalaisen tanssiravintolan saunalla ja ihmettelin miten ympärillä olevat ihmiset, hetki sitten täysin vieraat, olivat kuitenkin niitä tärkeimpiä ihmisiä elämässäni. Siitäkin on jo vuosi, kun tajusin vihdoin ettei elämää pidä juosta pakoon saavuttaakseen jotain. Kait se pieni hetki siinä terassilla, kun puhuin tänään (pe) polttareitaan viettävän kaverin kanssa puhelimessa, osoitti jonkin pienen asian todeksi. Sen yksinkertaisen jutun, ettei elämäänsä voi jakaa liian moneen suuntaan. Itse tein sitä koko kouluajan, eikä se ainakaan vähentänyt sitä ahdinkoa mitä niinä vuosina koin.
Ilta pimenee siihen mitä se näinä aikoina pimenee. Tuulee. Paljon. Huomenna luultavasti sataa, mutta lauantaille lupaili aurinkoa.
Jännitän, hieman.
Mutta nyt kun kerrankin tämän blogin tiimoilta on tullut oltua edes hieman asioitten äärellä, heitän loppuun Kyläkoulun loppubiisin sanat. Ovat käsialaa Jarkko Martikaisen. Kertovat paljon tästä keväästä, näistä fiiliksistä, jonkin olellisen oivaltamisesta:

"Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää
kiellän sen olevan viimeinen
Kavahdan terveen järjen häivää
elämää vierastan, ihminen

Suuria turhia toimia piirrän
elämänkaarta kun suunnittelen
Sinutkin usein mä huomiseen siirrän
tänään kun kanssasi ehdi olla en

Ja toisten jos manalle menneen kuulen
vähänpä viisautta siitäkään saan
ikuiseksi elon onneni luulen
kunnes mun kummullani veisataan

Ja silloin puustani putoaa viimeinen lehti
yö vie haaveilijan
Hetkisen ihminen elämään ehtii
kaikki me kuolemme pian

Ihminen on kuin kärpänen täällä
vaikka se toisin toivoa vois
Varjot kun väijyvät päiden päällä
hetkessä huitaistaan kaikki pois.

Siis missä on rakas tai ystävä parhain
siellä sun paikkasi tänään jo on
Kaikki me lähdemme liian varhain
kuoleman kankeuden karkelohon

Ja puustasi putoaa viimeinen lehti
yö vie haaveilijan
Hetkisen ihminen elämään ehtii
kaikki me kuolemme pian


Vaikka mä elän kuin viimeistä päivää
kiellän sen olevan viimeinen
Kavahdan terveen järjen häivää
elämää vierastan ihminen."