Autokorjaajan pojalla ei ole

Olen monta kertaa todennut, ettei devising- dramaturgiasta, forum-teatterista tahi prosessidraamasta ole hyötyä, jos auto jättää tielle. Kenties tilanteeseen löytää nopeasti pari ilmaisua (jotka eivät tähän sovi), mutta ei toivoakaan, että niillä olisi vaikutusta sen koslan mielialaan.
Ainahan sitä voi yrittää laajentaa tilannetta muuhun kontekstiin. Istua vielä lämpöisessä autossa ja miettiä, että tässä tämä länsimaisen ihmisen onnettomuus kiteytyy: Auto jätti huitsin nevadaan ja ainoa radiokanava, joka kuuluu missä Siperiassa tahansa, tarjoilee tekopirteää kaupallista ihanuutta juuri sinulle. Samalla kun Jore Marjaranta laulaa siitä kuinka haaveet kaatuu, mieleen kiipii jojomaisia ajatuksia.
Luojan kiitos juuri tällä hetkellä itse kulkupeli on kunnossa, mutta radio on puolestaan mennyt lakkoon. Liekö tuo oivaltanut jotain jojoudesta ja siitä mikä oikeasti kuskilleen olisi hyödyksi. Nyt on työmatkoilla aikaa miettiä tulevien juttujen roolituksia tai voi vaikka palata menneeseen, johonkin mikä on jäänyt mietityttämään. Vaikein lapsi on rakkain sanotaan, ja samaa voi sanoa ohjauksista. Vuosi sitten painiskelin liettualaisen absurdin komedian pyörteissä ja näin jälkikäteen täytyy myöntää että aika solmussa oltiin. Silti tämä esitys, jossa haaveiltiin tulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa on yksi ammattitaitoinen autonkorjaaja, yksi hammaslääkäri, ja jossa yläkerran ohjaaja huolehtii roolittamisen, antaa ajattelemisen aihetta tuon tuostakin.
Nyt erittäin tehokkaan jyväskyläläisen hammashuollon pyörityksessä viisaudenhampaitten poisvetämisten välissä miettii, minkälaisesta yhteiskunnasta meidän sukupolvi haaveilee. Siitähän voi vielä haaveilla, muutaman vuoden päästä taas on pakko kääriä hihat ja valmistautua yhteiskunnan rakenteen suureen kriisiin: Perinteisiin ammatteihin tarvitaan yhä enemmän väkeä, samaan aikaan kun mitä erilaisemmilla nimikkeillä nuoria ihmisiä valmistuu mitä erikoisempiin ammatteihin.
Mielenkiintoinen ristiriita löytyy siitä, mihin valmistuneen nuoren ihmisen kannattaa ryhtyä, jos oman alan töitä ei ole tarjolla. Yleinen mielipide on kait se, että jokainen tarjottu työ kannattaa ottaa vastaan, koska työ tekijäänsä kiittää ja lopussa se kiitos seisoo. Ongelma piilee vain siinä, että käsittääkseni kovinkaan monta ns. uutta ammattia ei ole kehitetty turhaan. Jokaisella medianomilla, suuhygienistilla ja tradenomilla, tai vaikkapa teatteri-ilmaisun ohjaalla luulisi olevan jotain uutta annettavaa tälle firmalle nimeltä Suomi. Monesti vain käy niin, että kouluissa opitut uudet jutut tuppaavat jäämään koulukirjojen väliin pölyttymään. Löytyy sopiva työpaikka, joka ei aivan vastaa omaa koulutusta, mutta kukapa siitä kieltäytyisi, jos tiedossa on edes muutaman kuukauden paikka. Sitten hoidat homman himaan ja saat jatkoaikaa ja muutaman vuoden päästä pääset vakinaiseksi, jos työpaikkaa ei ole siirretty Kiinaan. Siinä vaiheessa aivot on jo pesty noudattamaan jo olemassa olevaa järjestelmää, ja kun et ole työpaikan menettämisen pelossa uskaltanut alkuvuosina tehdä uudistusehdotuksia, et niihin enää edes kykene. Hissukseen vain kuukausipalkkaa odotellessa.
Ammattikorkeakoulut synnytettiin yhdeksänkymmentäluvun alussa yhdistämään haalarihommia ja tietotaitoa. Tulokset ovat olleet kait osin onnistuneita, vaikka uskaltaisin väittää ettei opitut uudet muodot ole helpolla kentälle teitään löytäneet. Väinö Linnamaiseen työläiskirjailija-asenteeseen, kun meidän sukupolvesta ei enää yksinkertaisesti ole.
Vanhan sanonnan mukaan suutarin lapsella ei ole kenkiä. Mutta mitäpä tämän ajan autokorjaajan pojalla sitten olikaan ja mitä taasen ei?
Sitä täytyykin miettiä.